Videotuotannon perusteet

Sivuilla oleva videotuotannon koulutusmateriaali on tehty Apogeen toimesta yrityksille suunnattuja koulutuksia varten. Se on nyt saatavilla  oppilaitosten, opiskelijoiden ja muiden videotuotannosta kiinnostuneiden käyttöön.

Materiaalia ei ole tarkoitettu kaikenkattavaksi oppaaksi, vaan se on lyhyt yhteenveto videon tuotantoprosessista tuntiopetuksen tueksi. Sitä voi vapaasti tulostaa ja kopioida muuntelemattomana.

Voit ladata tulostettavan materiaalin myös PDF-muodossa: Videotuotanto.pdf (896 KB)

Ideasta käsikirjoitukseksi

Videotuotanto on monia työvaiheita sisältävä prosessi, minkä vuoksi huolellinen ennakkosuunnittelu on tärkeää. Tässä on esitelty lyhyesti tuotannon vaiheita yrityksen käyttöön tulevan lyhyen markkinointi- tai koulutusvideon näkökulmasta.

Idea

Videon suunnittelu lähtee ideasta. Ennen videon käsikirjoittamista mielessäsi on oltava perusidea videosta. Tähän perusideaan liittyvät mm. seuraavat asiat:

  • Kenelle video on tarkoitettu?
  • Mitä sillä halutaan kertoa?
  • Millä tavoin asiat halutaan kertoa (videon tyylilaji)?
  • Mikä on budjetti ja onko toteuttaminen mahdollista käytettävissä olevalla budjetilla?

Synopsis

Kun idea on olemassa, tehdään tyypillisesti lyhyt luonnos videon sisällöstä eli synopsis. Synopsis on varsinaista käsikirjoitusta edeltävä vaihe. Se sisältää videon tärkeimmät tapahtumat aikajärjestyksessä. Sen pituus voi vaihdella muutamasta rivistä pariin sivuun, eikä siinä eritellä ohjelman tapahtumia esimerkiksi kohtauksittain  Lyhyessä videossa synopsis voi olla vain muutaman rivin mittainen. Se voi olla myös vain omassa mielessäsi – mutta tärkeintä on, että ennen toteuttamista videon perusrunko on jo selvillä.

Tässä vaiheessa on jo hyvä tietää, mitä kerronnallisia keinoja käytetään. Tällaisia ovat esimerkiksi:

  • Puhdas kuvallinen kerronta, jossa äänitehosteet ja mahdollisesti myös musiikki
  • Spiikatut osudet
  • Näytellyt osuudet ja dialogi
  • Haastattelut (haastateltavan katseen suunta on haastattelijaan, ei kameraan)
  • Asiaohjelmatyylinen keskustelu
  • Juonnot (juontajan katseen suunta on perinteisesti kameraan)

Käsikirjoitus

Synopsiksen, pohjalta laaditaan ohjelman lopullinen käsikirjoitus. Tuotannon sujumisen kannalta hyvä käsikirjoitus on ehdoton edellytys. Käsikirjoitus sisältää videon rungon ja suunnitellun toiminnan kohtauksittain eriteltynä.

Muodoltaan käsikirjoitus on pelkistetty. Se kertoo yksiselitteisesti, mitä videolla tulee tapahtumaan. Käsikirjoitus poikkeaa tässä suhteessa kirjallisuudesta, jossa asioita jätetään lukijan mielikuvituksen varaan. Käsikirjoituksessa olevat asiat on pystyttävä kertomaan kuvan ja äänen avulla. Käsikirjoitus ei kuitenkaan ota kantaa ilmaisullisiin keinoihin, kuten kameran liikkeisiin tai kuvakokoihin.

Näytelmä- ja videokäsikirjoitus poikkeavat rakenteellisesti toisistaan. Näytelmäkäsikirjoitus voi olla muodoltaan melko lähellä romaania. Videokäsikirjoituksessa tapahtumat, dialogi ja toiminta on usein yksityiskohtaisemmin eritelty. Tekstin vasemmalle puolelle voidaan jättää tyhjää tilaa ohjaajan kuvaustilanteeseen liittyviä kommentteja varten.

Kuvakäsikirjoitus eli storyboard

Ohjaaja voi tehdä käsikirjoituksen pohjalta myös erillisen storyboardin eli kuvakäsikirjoituksen. Kuvakäsikirjoitus on vapaamuotoinen, otos otokselta piirretty teos videon sisällöstä. Se toimii muistilistana kuvaustilanteessa, jotta kaikki suunnitellut asiat tulevat kuvatuksi. Se voi olla muodoltaan lähellä sarjakuvaa sisältäen kaikki videoon tulevat elementit: kuvat, selostustekstit, äänitehosteet ja musiikin. On harvinaista tehdä kuvakäsikirjoitus kokonaisen pitkän elokuvan kaikista otoksista. Sen sijaan sitä käytetään tarkkaa ennakkosuunnittelua vaativissa kohdissa, esimerkiksi runsaasti erikoistehosteita sisältävissä kohtauksissa ja tv-mainoksissa.

Esimerkki kuvakäsikirjoituksesta.

Esimerkki kuvakäsikirjoituksesta.

Tarkan kuvakäsikirjoituksen sijasta käsikirjoituksen yhteyteen voidaan laatia lista kuvattavista kohteista. Voidaan esimerkiksi käyttää asetelmaa, jossa videon käsikirjoitus ja kuvallinen sisältö on jaettu omiin palstoihinsa.

Kuvakerronta

Peruselementtinä otos

Videon kuvakerronnallinen peruselementti on otos. Otos on yksi yhtenäinen kuvattu jakso, joita yleensä leikataan peräkkäin toiminnan jatkuvuuden aikaansaamiseksi.

Kuvakoot

Video- ja elokuvatuotannossa käytetään yleisesti hyväksyttyä kahdeksan kuvakoon mittakaavasarjaa, joka määrittelee standardit kuvakoot. Nämä kuvakoot auttavat suunnittelussa ja kommunikoinnissa tuotantoryhmän jäsenten välillä.

Liian suuria hyppäyksiä kuvakokojen välillä tulisi välttää, ellei sitä haluta käyttää erityisenä tehokeinona. Esimerkiksi yhtäkkinen siirtymä yleiskuvasta erikoislähikuvaan on hyvin voimakas. Toisaalta ei myöskään näytä hyvältä, jos samasta kuvakulmasta kuvattaessa kuvakoon vaihdokset ovat liian pieniä. Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että kuvakoon tulisi vaihtua kerralla vähintään kaksi kuvakokoa tiiviimmäksi tai laajemmaksi.

8 kuvakoon järjestelmä

Yleiskuva (YK)

Yleiskuvassa esitellään tapahtumapaikka tai alue. Esimerkiksi maisemakuva on yleiskuva. Yksityiskohdat eivät ole selkeästi erotettavissa.

Laaja kokokuva (LKK) tai suuri kokokuva (SKK)

Laajassa kokokuvassa (joskus myös suuri kokokuva) yksittäiset ihmiset nousevat jo tärkeämmälle sijalle taustan kuitenkin ollessa edelleen hallitseva.

Kokuva (KK)

Kokokuvassa henkilöt rajataan päästä jalkoihin, ja tausta saa suurta kokokuvaa vähemmän huomiota. Esiintyjästä nähdään jo selvästi, mitä hän tekee.

Laaja puolikuva (LPK) tai suuri puolikuva (SPK)

Ihminen on rajattu reidestä ylöspäin.

Puolikuva (PK)

Puolikuvassa ilmeet alkavat jo saada merkitystä. Kuvakokoa käytetään  myös usein rajattaessa kaksi ihmistä samaan otokseen (ns. two-shot).

Puolilähikuva (PLK)

Puolilähikuva on tyypillinen esimerkiksi uutisissa käytetty kuvakoko, jossa ihminen on merkittävin elementti.

Lähikuva (LK)

Elokuvissa usein käytetty intensiivinen kuvakoko.

Erikoislähikuva (ELK)

Erikoislähikuva on hyvin voimakas tehokeino, jota tulisi käyttää harkiten.

Kuvasuunnittelu

Kuvakoko, kuvakulma, kameran liikkeet, kuvan sommittelu ja leikkaukset ovat kaikki tärkeitä ilmaisuun liittyviä elementtejä. Jokaista kuvaa suunniteltaessa tulisikin aina miettiä, minkä vuoksi juuri tätä kuvaa tarvitaan. Jokaisen kuvan tulisi tukea ohjelman tärkeintä elementtiä, tarinankerrontaa.

Pelkästään kameran paikan valinnalla voidaan vaikuttaa ratkaisevasti kuvan sanomaan ja siihen, kuinka se sopii muihin kuviin.

Esimerkiksi kahta vastakkain keskustelevaa henkilöä kuvattaessa varma ratkaisu on valita kamerapaikat ja käytetyt kuvakoot valita siten, että henkilöistä otetut kuvat ovat symmetrisiä toisiinsa nähden. Tällaisia kuvia kutsutaan symmetrisiksi vastakuviksi, ja ne ovat hyvin yleisiä elokuvakerronnassa.

Kuvausvaihe

Itse toteutusvaihe alkaa kuvaustilan kartoittamisella sekä parhaiden kuvauspaikkojen ja kuvakulmien etsimisellä. Pienemmissä tuotannoissa usein riittää, kun tällaiset valmistelut tehdään välittömästi ennen kuvausta.

Valaistus

Kuvauspaikkojen suunnittelussa tärkeä tekijä on vallitsevan valon suunta. Tämä korostuu etenkin, jos ei ole mahdollista käyttää lisävalaistusta. Vältä vastavaloa, eli asettamasta kuvattavaa henkilöä esim. ikkunan tai muun valonlähteen eteen. Kaunis valo saadaan laajoista pinnoista (esim. ikkunasta) tulevalla valolla tai epäsuoralla valolla eli heijastamalla kohdevalo katon tai seinien kautta.

Värilämpötila

Tärkeä asia valaistuksen suunnittelussa on ns. värilämpötila. Se mitataan Kelvineissä, ja se kertoo, minkä sävyistä valonlähteen antama valo on. Sisätiloissa oleva keinovalo (hehkulamput, halogeenivalot ja monet loisteputket) on värilämpötilaltaan n. 2700–3200 Kelviniä. Valo on lämminsävyistä ja kellertävää. Päiväsaikaan aurinkoisella säällä luonnonvalon värilämpötila on noin 5600 Kelviniä. Valo on keinovaloon verrattuna sinertävämpää, ja antaa spektrijakaumansa ansiosta erittäin hyvän väritoiston.

Ihmisen näkö sopeutuu luonnostaan ympäristön värilämpötilan vaihteluihin, mutta videokamera tulee säätää vallitsevalle värilämpötilalle. Muutoin kuvan värit vääristyvät. Monissa tapauksissa on riittävää, että annetaan kameran suorittaa tämä säätö automaattisesti. Sekavalossa kuvattaessa, eli tilanteessa, jossa on sekä keino- että luonnonvaloa sekaisin, on usein välttämätöntä säätää värilämpötila käsin tai mitata se kameran tähän tarkoitetulla toiminnolla.

Kuvatessa kannattaa välttää sekavaloa. Parasta on, jos kaikki kuvan valonlähteet ovat värilämpötilaltaan ja ominaisuuksiltaan samanlaisia. Valo- ja videokuvauskäyttöön tehdyt valaisimet antavat laadukasta ja spektriltään tasaista valoa. Kuvauskäyttöön tehtyjen halogeenivalaisimien värilämpötila on tyypillisesti 3200 Kelviniä. On myös olemassa loisteputkia ja LED-valaisimia, jotka on suunniteltu tuottamaan 5600 Kelvinin päivänvaloa vastaavaa valoa.

Valon värilämpötilaa voidaan muuttaa ylös- tai alaspäin tarkoitusta varten valmistetulla ns. kääntökalvolla. Näitä kalvoja on tyypillisesti saatavana eri vahvuuksia: 1/4, 2/4, 3/4 ja 1.

Luonnonvalo on aina hyvä vaihtoehto. Jos laajoista ikkunoista tulee tilaan paljon epäsuoraa valoa, kannattaa usein ensimmäisenä kokeilla, miltä näyttää, jos kytketään tilassa vallitseva keinovalaistus kokonaan pois päältä.

CRI-arvo

Loisteputkien ja LED-valaisimien tapauksessa on tärkeää kiinnittää huomiota myös valaisimen värintoistokykyyn. Tämä ilmoitetaan usein ns. CRI-arvona (Color Rendering Index). 100 on paras mahdollinen, päivänvaloa vastaava arvo, ja yli 90 CRI:tä voidaan pitää hyvänä arvona. Heikko, alle 80 luokkaa oleva värintoistokyky voi ilmetä vääristyneinä väreinä ja esimerkiksi vihertävänä sävynä videokuvassa. Ero 80 ja yli 90 CRI:n loisteputkien värintoistokyvyssä on huomattava.

CRI-arvo voidaan tulkita loisteputkeen painetusta koodista seuraavasti:

Esim. 36W/950:

36 W = Loisteputken teho
9 = CRI-arvo, yli 90
50 = Värilämpötila, 5000 Kelviniä

Esimerkiksi 36W/830 tarkoittaa, että CRI on välillä 80–89, ja värilämpötila 3000 Kelviniä.

Kuvakulmat

Kameran ja kuvattavien kohteiden asettelussa kannattaa kiinnittää erityistä huomiota taustaan ja sen toimivuuteen. Hyvä on, jos kuvaan saadaan ”syvyyttä” eli etäisyyttä taustaan. Taustassa kannattaa välttää levottomia yksityiskohtia ja sekavia elementtejä.

Kameran objektiivin pitkää polttovälialuetta ja suurta aukkoa hyödyntämällä voidaan saada kohteet erottumaan taustasta siten, että tausta piirtyy epätarkkana. Mitä isompi kuvakenno ja mitä valovoimaisempi objektiivi kamerassa on, sitä enemmän tätä syväterävyysefektiä voidaan hyödyntää. Objektiivin valovoimaa eli suurinta mahdollista aukkoa ilmaistaan f-lukuna, ja pienempi luku tarkoittaa valovoimaisempaa objektiivia. Luku f/1.2 on jo erittäin valovoimainen objektiivi.

Toiminta kuvassa ja kameran liikkeet

Ennen kuvauksen aloittamista, suunnittele kuvassa tapahtuva toiminta huolella. Harjoittele etukäteen myös kameran liikkeet ja katso, ovatko ne ylipäätään toimivia tai käyttökelpoisia.

Käytetyimpiä kameran liikkeitä ovat vaakasuuntainen liike eli panorointi sekä pystysuuntainen liike eli tilttaus. Hyvällä jalustalla nämä ovat suhteellisen helppoja toteuttaa. Kamera-ajot ovat liikkeitä, jossa kamera on asetettu liikkuvalle alustalle kuten kiskoille tai pyörille. Kamera-ajo mahdollistaa näyttäviä kameran liikkeitä pituus- ja sivuttaissuunnassa, sekä joskus jopa pystysuunnassa. Kameroihin on saatavilla myös erilaisia kuvanvakaimia, joiden avulla voidaan käsivaralla kuvata hyvinkin vakaita kamera-ajoja. Niiden täydellinen käyttö vaatii usein kuitenkin melko paljon totuttelua ja harjoittelua.

Optinen ajo (zoomaus)

Useimmissa videokameroissa on vaihtuvapolttovälinen zoom-objektiivi, joka mahdollistaa polttovälin muutoksen. Näin voidaan esimerkiksi vaihtaa kuvakokoa kameraa siirtämättä. Suuresta polttovälistä on hyötyä esimerkiksi silloin, kun halutaan kuvaan hyvin pieni syväterävyysalue. Näin kuvasta saadaan hyvin intensiivinen.

Polttoväliä on zoomaamalla mahdollista vaihtaa kesken otoksen. Tätä ei kuitenkaan suositella, vaan yleensä kamera-ajo on parempi ratkaisu. Kesken otosta tapahtuva zoomaus vaikuttaa helposti harrastelijamaiselta ja sitä tulisi käyttää harkiten.

Suunnittele ja harjoittele

Myös kameran liikkeillä tulisi olla tarkoitus kuvakerronnassa. Suunnittele liikkeet etukäteen. Panorointien ja tilttausten tulisi selkeästi alkaa kohdasta A ja pysähtyä kohtaan B. Varmimmin saat kameran liikkeen onnistumaan, kun harjoittelet sen etukäteen. Kiinnitä huomiota myös liikkeen kestoon. Tyypillinen aloittelijan virhe on tehdä 360 asteen panorointi koko kuvattavan tilan ympäri. Tällainen ei useimmiten ole hyvä ajatus. Muutama sekunti on hyvä lähtökohta selkeälle panoroinnille, jossa käännetään kamera kohteesta toiseen.

”Kamera käy – olkaa hyvät!”

Ennen kuin käynnistät kameran, tarkista vielä että kaikki on kuivaharjoiteltu ja valmista.

Kun olet käynnistänyt kameran, anna sen käydä pari sekuntia, ja anna vasta sen jälkeen esiintyjille merkki ”olkaa hyvät” toiminnan aloittamiseksi. Samoin toiminnan jälkeen odota muutama sekunti ennen kuin pysäytät nauhoituksen. Menettele samoin myös kameran liikkeiden kanssa. Näin vamistut siitä, että kaikki tallentuu muistikortille, ja rauhoitat tilanteen (sekä REC-nappulan painamisesta aiheutuneen mahdollisen kameran heilumisen) ennen itse toiminnan alkamista.

Äänitys

Puheen äänityksessä on tärkeää, että äänitys tehdään mahdollisimman hiljaisessa ympäristössä, ja mikrofoni viedään niin lähelle äänilähdettä kuin mahdollista.

Mikrofonit jaetaan usein karkeasti kahteen tyyppiin: dynaamisiin ja kondensaattorimikrofoneihin.

Dynaaminen mikrofoni

Dynaaminen mikrofoni on yleinen ja yksinkertaisin mikrofonityyppi. Se voidaan kytkeä (tarvittaessa sopivalla sovittimella) suoraan mihin tahansa kameraan, jossa on mikrofoniliitäntä. Usein esimerkiksi haastattelumikrofonit (ns. ”kapulamikrofonit”) ovat dynaamisia mikrofoneja. Ne ovat erittäin epäherkkiä käsittelyäänille ja muille häiriöille. Tyypillinen haastattelumikrofoni on suuntakuvioltaan herttakuvioinen, mikä tarkoittaa sitä, että ääni tallentuu pääasiassa mikrofonin edestä ja sivuilta.

Kondensaattorimikrofoni

Kondensaattorimikrofoni vaatii toimiakseen virtalähteen. Mikrofonin tarvitsemaa virtaa kutsutaan phantom-virraksi. Ammattivideokameroissa on tätä varten virransyöttö, jonka kytkimessä on usein merkintä ”+48V” tai ”Phantom power” Osassa mikrofoneja on virtalähde sisäänrakennettuna. Kondensaattorimikrofonin etuna on erittäin suuri herkkyys dynaamiseen mikrofoniin verrattuna.

Usein puheen äänittämiseen hyviä apuvälineitä ovat solmiomikrofoni tai herkkä suuntamikrofoni, jotka molemmat ovat tyypillisesti kondensaattorimikrofoneja. Suuntamikrofoni voidaan asettaa telineelle, tai sitä voidaan pitää käsin esimerkiksi mikrofonipuomissa, jonka avulla se voidaan suunnata hyvin ja viedä kohteen lähelle. Koska kondensaattorimikrofonit ovat hyvin herkkiä, käsittelyäänien joutumista mikrofoniin on erityisesti varottava. Mikrofoni tulee myös ulkona äänitettäessä varustaa tuulisuojalla.

Muista, että kameroiden omat sisäiset mikrofonit ovat yleensä erittäin herkkiä kameran käsittelyäänille (kuten esimerkiksi zoomin käytölle).

Mikrofoniliittimet

Mikrofoneissa käytetään pääasiassa kahdentyyppisiä liittimiä: 3,5 mm plugi sekä XLR-liitin. Erilaisella liitännällä varustettujen laitteiden kytkeminen toisiinsa onnistuu sopivalla sovittimella tai välikaapelilla.

miniplug

3,5 mm plugi löytyy pääasiassa kuluttajakäyttöön tehdyistä kameroista.

xlr

XLR-liitin on yleinen ammattikäyttöön tehdyissä mikrofoneissa, kameroissa ja äänityslaitteissa. Usein XLR-liitännällä varustetut laitteet mahdollistavat phantom-virran syötön kondensaattorimikrofoneille.

Linkkejä

Musiikkikirjastoja, joista voi ostaa tallennuskorvauksista vapaata (ns. ”teostovapaata”) musiikkia: